Olen ollut todella pitkään hiljaa. Ei jaksa, on liian raskasta. Toisina päivänä mennään ylämäkeä, toisinaan on tasaisempaa. Mutta voimat on poissa, se on selvä. On toki paljon ilonaiheita, eikä tilanne ole missään nimessä niin paha, mikä se on ollut viime keväänä. Mutta nyt ei vaan ole voimia.
torstai, 8. marraskuu 2007
Pitkästä aikaa
perjantai, 10. elokuu 2007
Vastauksia esitettyihin ajatuksiin
Kiitos kommenteistanne! En ollutkaan uskaltanut edes käydä sivuillani, koska ajattelin olevani suhteellisen epäkiinnostava, varsinkin viime tekstieni jälkeen. Ja jotenkin koko blogin pitämiseltä on kadonnut pohja viimeisen muutaman viikon aikana.
Tosiasia on, että miehelläni oli todella pahoja ongelmia, kirjoituksistani kävi ilmi ainoastaan jäävuoren huippu, sillä ajatuksena oli purkaa pahaa oloa pala kerrallaan. Mutta nyt ollaan uuden alun edessä ja haluni on unohtaa kaikki edellä kerrotut asiat ja antaa hänelle anteeksi. Varmasti jossain vaiheessa eteen tulee samankaltaisia hetkiä ja vaikeuksia, mutta vanhoja asioita en halua muistella. Ne ovat nyt mennyttä, sitä ei voi muuttaa.
Kirja, joka antoi kimmokkeen koko muutokseen, oli John Beveren Voitto erämaassa. Lämpimästi suosittelen. Ihmeellisintä kirjassa oli se, että molemmille tuli ajatus mieleen, jota ei kirjan sivuilta voinut mistään havaita. Mieheni tuli esittämään asiaa minulle, jota olin omassa mielessäni vuorokauden pohtinut. Tämän 'ajatuksen' tasolta aloimme toimimaan ja olemme havainneet sen parhaaksi asiaksi, mitä olemme koskaan parisuhteessa tehneet. Nimittäin yhteisen rukouksen ja Raamatun luvun. Nämä hetket ovat olleet kullanarvoisia meille molemmille ja ovat myös avanneet keskusteluyhteyden muilla osa-alueilla ihan uudestaan.
Kaiken kukkuraksi mieheni on valittanut, ettei Jumala kuule hänen rukouksiaan. Hetikohta em. tapahtumien jälkeen olin eräässä tilaisuudessa, jossa Jumala paransi minut sairaudesta, jota lääketiede ei kykene parantamaan. Tämä oli ollut miehelläni rukousaiheena useiden vuosien ajan. Etteikö Jumala kuulisi..? Kuten jo itsekin aiemmin kerroin, Jumala ei aina vastaa haluamallamme tavalla, eikä meidän aikataulussamme, mutta Hän vastaa meille parhaalla tavalla.
Tosiasia on, että miehelläni oli todella pahoja ongelmia, kirjoituksistani kävi ilmi ainoastaan jäävuoren huippu, sillä ajatuksena oli purkaa pahaa oloa pala kerrallaan. Mutta nyt ollaan uuden alun edessä ja haluni on unohtaa kaikki edellä kerrotut asiat ja antaa hänelle anteeksi. Varmasti jossain vaiheessa eteen tulee samankaltaisia hetkiä ja vaikeuksia, mutta vanhoja asioita en halua muistella. Ne ovat nyt mennyttä, sitä ei voi muuttaa.
Kirja, joka antoi kimmokkeen koko muutokseen, oli John Beveren Voitto erämaassa. Lämpimästi suosittelen. Ihmeellisintä kirjassa oli se, että molemmille tuli ajatus mieleen, jota ei kirjan sivuilta voinut mistään havaita. Mieheni tuli esittämään asiaa minulle, jota olin omassa mielessäni vuorokauden pohtinut. Tämän 'ajatuksen' tasolta aloimme toimimaan ja olemme havainneet sen parhaaksi asiaksi, mitä olemme koskaan parisuhteessa tehneet. Nimittäin yhteisen rukouksen ja Raamatun luvun. Nämä hetket ovat olleet kullanarvoisia meille molemmille ja ovat myös avanneet keskusteluyhteyden muilla osa-alueilla ihan uudestaan.
Kaiken kukkuraksi mieheni on valittanut, ettei Jumala kuule hänen rukouksiaan. Hetikohta em. tapahtumien jälkeen olin eräässä tilaisuudessa, jossa Jumala paransi minut sairaudesta, jota lääketiede ei kykene parantamaan. Tämä oli ollut miehelläni rukousaiheena useiden vuosien ajan. Etteikö Jumala kuulisi..? Kuten jo itsekin aiemmin kerroin, Jumala ei aina vastaa haluamallamme tavalla, eikä meidän aikataulussamme, mutta Hän vastaa meille parhaalla tavalla.
keskiviikko, 11. heinäkuu 2007
Ihmetystä
Pikaisesti jatkan edellistä ihmettelyä. Luin itsekin kirjan ja minulle avautui yhtäkkiä ihmeellisiä asioita. Nyt minulla on valtava halu oppia tuntemaan Jumala läheisesti. Ja pyrimme mieheni kanssa siihen yhdessä. Tajusin Pyhän Hengen eheyttävän voiman parisuhteessa ja asioiden mahdollisen tarkoituksen. En voi muuta kuin ihmetellä!
lauantai, 7. heinäkuu 2007
Ehkä toivoa sittenkin
Viime sunnuntaina kävi jotain omituista. Nimittäin mieheni on ollut todella ahdistunut varsinkin kuopuksemme syntymän jälkeen ja valitettavasti se on heijastunut voimakkaasti parisuhteeseen. Tätäkin blogia aloin pitämään lähinnä selvitelläkseni ajatuksiani, koska repeämispiste tuntui olevan aika lähellä. Monesti viime aikoina jo sanoin ääneenkin ystävilleni ajatuksen, etten enää jaksa, mutta en tiedä ulospääsyä tilanteesta.
Sunnuntaina istuin lasten kanssa jumalanpalveluksessa mieheni ollessa muissa tehtävissä samassa rakennuksessa. Lähetin epätoivoisen rukouksen ylöspäin, että joku ihminen menisi mieheni luo ja sanoisi oikeat asiat hänelle, ne mitä en itse ole kyennyt sanomaan. Hän odotti minua pienessä kirjamyymälässä ja kysyi minulta, voiko ostaa erään kirjan. Olin pettynyt, koska rukouksiini ei vieläkään vastattu, kunnes vilkaisin kirjaa. Se oli juuri oikea kirja tilanteeseen. Mieheni luki sen vielä samana iltana ja keskustelimme parin päivän päästä pitkään aiheesta.
Täällä ukkostaa, jatkan aiheesta lisää joku toinen päivä.
Sunnuntaina istuin lasten kanssa jumalanpalveluksessa mieheni ollessa muissa tehtävissä samassa rakennuksessa. Lähetin epätoivoisen rukouksen ylöspäin, että joku ihminen menisi mieheni luo ja sanoisi oikeat asiat hänelle, ne mitä en itse ole kyennyt sanomaan. Hän odotti minua pienessä kirjamyymälässä ja kysyi minulta, voiko ostaa erään kirjan. Olin pettynyt, koska rukouksiini ei vieläkään vastattu, kunnes vilkaisin kirjaa. Se oli juuri oikea kirja tilanteeseen. Mieheni luki sen vielä samana iltana ja keskustelimme parin päivän päästä pitkään aiheesta.
Täällä ukkostaa, jatkan aiheesta lisää joku toinen päivä.
keskiviikko, 4. heinäkuu 2007
Vaikeimmat ajat
Elämämme ehdottomasti vaikein jakso alkoi kohta tasan kaksi vuotta sitten, kun poikamme seitsemänvuotiaana hukkui. Hän oli ollut isäni kanssa leirillä ja mennyt yksin rantaan. Poika ei tullut koskaan enää kotiin.
Muistiini on jäänyt kirkkaana isäni puhelu ja ympärillä olevat äänet. Muistan, keitä ihmisiä meillä silloin oli ja kuinka anoppi puolittain huutamalla sanoi joitain asioita. Lähes kaikki muu on hämärää sen jälkeen. Jos minulla ei olisi ollut uskoa Jumalaan, en olisi selvinnyt niistä päivistä läpi.
Näiden kahden vuoden aikana minulla ei ole ollut oikeastaan ketään, kenelle kertoa ikävästäni ja tunteistani. Kenelle kertoisin, että ambulanssin ääni saa minut miettimään, miten poikaani vielä epätoivoisesti elvytettiin? Tai kuinka en saanut koskaan sitä viimeistä halausta. Hänellä oli niin kiire lähteä leirille, ettei hän pyynnöistä huolimatta palannut enää halaamaan. Tosin iso mies ei muutenkaan halunnut äitiä pussailla. Mieheltäni olen joutunut salaamaan tämän kaiken. En pysty millään kuuntelemaan väistämättä seuraavaa listaa, jossa kerrataan hänen pahan olon tunteensa, syylliset pojan tapaturmaan ja oma syyllisyyteni siitä, että en tullut kaksi päivää aiemmin lasten kanssa kotiin ennen häntä Korkeasaaresta, jossa olin vanhempieni kanssa ja vielä hänen ajanpuutteensa yhteisen talonrakennuksen takia. Talon rakennus on muuten vanhempieni syytä, heitä miellyttääkseen hän aloitti koko projektin. Oman lisänsä tuo vielä pakettiin äitini valitus, kun hän on joutunut työntämään oman surunsa syrjään vahtiakseen isääni, joka mietti itsemurhaa pitkään tapahtuman jälkeen. Toivottavasti ei enää. Mieheni ei uskoakseni tiedä isäni ajatuksista mitään, enkä aio hänelle ikinä kertoakaan. Pelkään siitä seuraavaa ryöppyä.
Vuosipäivän lähestyessä tämä asia on taas enemmän mielessä. Lieveneekö koskaan viiltävästä kivusta jomotukseksi? Sitä odotan.
Muistiini on jäänyt kirkkaana isäni puhelu ja ympärillä olevat äänet. Muistan, keitä ihmisiä meillä silloin oli ja kuinka anoppi puolittain huutamalla sanoi joitain asioita. Lähes kaikki muu on hämärää sen jälkeen. Jos minulla ei olisi ollut uskoa Jumalaan, en olisi selvinnyt niistä päivistä läpi.
Näiden kahden vuoden aikana minulla ei ole ollut oikeastaan ketään, kenelle kertoa ikävästäni ja tunteistani. Kenelle kertoisin, että ambulanssin ääni saa minut miettimään, miten poikaani vielä epätoivoisesti elvytettiin? Tai kuinka en saanut koskaan sitä viimeistä halausta. Hänellä oli niin kiire lähteä leirille, ettei hän pyynnöistä huolimatta palannut enää halaamaan. Tosin iso mies ei muutenkaan halunnut äitiä pussailla. Mieheltäni olen joutunut salaamaan tämän kaiken. En pysty millään kuuntelemaan väistämättä seuraavaa listaa, jossa kerrataan hänen pahan olon tunteensa, syylliset pojan tapaturmaan ja oma syyllisyyteni siitä, että en tullut kaksi päivää aiemmin lasten kanssa kotiin ennen häntä Korkeasaaresta, jossa olin vanhempieni kanssa ja vielä hänen ajanpuutteensa yhteisen talonrakennuksen takia. Talon rakennus on muuten vanhempieni syytä, heitä miellyttääkseen hän aloitti koko projektin. Oman lisänsä tuo vielä pakettiin äitini valitus, kun hän on joutunut työntämään oman surunsa syrjään vahtiakseen isääni, joka mietti itsemurhaa pitkään tapahtuman jälkeen. Toivottavasti ei enää. Mieheni ei uskoakseni tiedä isäni ajatuksista mitään, enkä aio hänelle ikinä kertoakaan. Pelkään siitä seuraavaa ryöppyä.
Vuosipäivän lähestyessä tämä asia on taas enemmän mielessä. Lieveneekö koskaan viiltävästä kivusta jomotukseksi? Sitä odotan.
