Tarkoitus ei ollut aloittaa näin alusta, mutta viime vuosina on tullut mietittyä niin paljon syitä ja seurauksia, että kaivetaan parisuhteen pohjamudatkin ylös.

Kaikkihan aina alkaa siitä lapsuudenkodin esimerkistä. Siellä ei riidelty koskaan, tai muistan yhden kerran. Päälimmäiseksi on jäänyt mieleen turvallisuus ja heidän sopusointunsa. Tämä tilanne ei ole tähän päivään mennessä muuttunut miksikään. Koska en ole milloinkaan kuullut riitoja enkä näinollen sopimisiakaan, minulle kiistatilanteet ovat aina olleet kestämättömiä. Olen joutunut omassa suhteessani opettelemaan riitelyä ja vasta ihan lähiaikoina olen uskaltanut itse kertoa omista pahanolon tunteistani. Ja niitä on kertynyt vuosien varrella paljon.

Tämä huono tapani toimia on johtanut siihen, että mieheni ottaessa jonkin epäkohdan esiin, olen hänen sanojensa mukaan hyökännyt häntä vastaan syyttelemällä. Minä olen mielestäni loogisesti ajatellut, että riidan ollessa jo päällä, on paras riidellä nyt kaikki asiat valmiiksi, ettei tarvitse huomenna aloittaa uudestaan eri aiheesta, varsinkin kun minua syytettäisiin siinä tilanteessa kostosta. Jokainen voi varmasti päätellä, ettei yhtään minun toivomaani asiaa ole tapahtunut kuvaamallani toimintatavalla.

Toinen huono tapani on käydä keskustelut jo valmiiksi päässäni läpi. Näin pitkän suhteen jälkeen kykenee aika hyvin jo sanomaan, mitä tulevat miehen vastaukset eri asioihin olemaan. Ja kun keskustelua käy päässään jo etukäteen paljon läpi, tuloksena on joko luovuttaminen tai päinvastoin liian suuren kiehunnan kera tuleva sanojen tulva. Kaiken lisäksi miehelläni on loistava tapa kääntää kaikki asiat syykseni tavalla tai toisella. Hän on verbaalilahjakkuus ja osaa manipuloinnin jalon taidon ketään tuntemaani ihmistä paremmin. Ja minua vastaan tehoaa syyllistäminen. Me naiset ja äidithän olemme syyllistymisen mestareita. Miten tämän yhtälön siis saa toimimaan?