Kirjoitettavaa olisi niin paljon, ettei tiedä mistä päästä alottaisi. Tänään kuitenkin päälimmäisenä tunteena on kummitellut häpeä, joten siitä siis.

Olen viime aikoina mietiskellyt, ehkä eniten oman koululaiseni kautta, mitä on sosiaalinen häpeä. En tiedä, käytetäänkö tätä termiä missään virallisesti, mutta itse olen nimennyt sen sellaiseksi. Tähän kuuluu monenlaista, kuten raivonpuuskien saaminen luokan nähden. Ikinä en itse olisi kehdannut. On moniakin asioita, mitkä kuuluvat edellä mainittuun kategoriaan. Siitäkin syystä olen ollut halukas säilyttämään kulisseja viimeiseen asti. Luulen tosin, että viimeisen kahden vuoden aikana koko muuri on alkanut rapistua, koska en ole enää jaksanut.

Mieheni varsin hyvin tietää heikon kohtani, hän on nimittäin erittäin fiksu ihminen. Niinpä hän haluaa käydä riitoja läpi ihan missä tilanteessa vaan. Minulle ei yhtään sovi riidellä puolituttujen tai vieraiden ihmisten nähden, vaikkakaan he eivät kuulisi keskusteluamme. Viimeisin muisto on eräästä parisuhdepäivästä, jossa olin vastuussa ja en ottanut miestäni hänen sanojensa mukaan riittävästi huomioon. Hän murjotti ja järjesti kohtauksen ruokailun aikana, joten minä sain selitellä keittiöhenkilökuntaa myöten itkettyneitä silmiäni. Siinä onkin toinen heikko kohtani, liian helposti esiin pyrkivät kyyneleet.

Myöhästyminen on yksi hänen tavoistaan. Ja syitä myöhästymisille löytyy mitä moninaisimpia. Milloin joku työkaveri on viivyttänyt, milloin asiakas. Ikinä eikä milloinkaan oma perhe ole mennyt ohi mistään muusta. Jos uskallan huomauttaa tästä, saan kuulla syyllistävän puheenvuoron siitä, kuinka en ole pitänyt omia aikataulujani kotiintulon yhteydessä. Minulle kuulemma ajavat kaikki asiat hänen edelleen. Oikeastaan kaikki kulminoituu siihen asiaan, ettei hän ole ykkönen.