Elämämme ehdottomasti vaikein jakso alkoi kohta tasan kaksi vuotta sitten, kun poikamme seitsemänvuotiaana hukkui. Hän oli ollut isäni kanssa leirillä ja mennyt yksin rantaan. Poika ei tullut koskaan enää kotiin.

Muistiini on jäänyt kirkkaana isäni puhelu ja ympärillä olevat äänet. Muistan, keitä ihmisiä meillä silloin oli ja kuinka anoppi puolittain huutamalla sanoi joitain asioita. Lähes kaikki muu on hämärää sen jälkeen. Jos minulla ei olisi ollut uskoa Jumalaan, en olisi selvinnyt niistä päivistä läpi.

Näiden kahden vuoden aikana minulla ei ole ollut oikeastaan ketään, kenelle kertoa ikävästäni ja tunteistani. Kenelle kertoisin, että ambulanssin ääni saa minut miettimään, miten poikaani vielä epätoivoisesti elvytettiin? Tai kuinka en saanut koskaan sitä viimeistä halausta. Hänellä oli niin kiire lähteä leirille, ettei hän pyynnöistä huolimatta palannut enää halaamaan. Tosin iso mies ei muutenkaan halunnut äitiä pussailla. Mieheltäni olen joutunut salaamaan tämän kaiken. En pysty millään kuuntelemaan väistämättä seuraavaa listaa, jossa kerrataan hänen pahan olon tunteensa, syylliset pojan tapaturmaan ja oma syyllisyyteni siitä, että en tullut kaksi päivää aiemmin lasten kanssa kotiin ennen häntä Korkeasaaresta, jossa olin vanhempieni kanssa ja vielä hänen ajanpuutteensa yhteisen talonrakennuksen takia. Talon rakennus on muuten vanhempieni syytä, heitä miellyttääkseen hän aloitti koko projektin. Oman lisänsä tuo vielä pakettiin äitini valitus, kun hän on joutunut työntämään oman surunsa syrjään vahtiakseen isääni, joka mietti itsemurhaa pitkään tapahtuman jälkeen. Toivottavasti ei enää. Mieheni ei uskoakseni tiedä isäni ajatuksista mitään, enkä aio hänelle ikinä kertoakaan. Pelkään siitä seuraavaa ryöppyä.

Vuosipäivän lähestyessä tämä asia on taas enemmän mielessä. Lieveneekö koskaan viiltävästä kivusta jomotukseksi? Sitä odotan.